Viipuri ja muuta mukavaa

3.11. menimme Elenan syntymäpäivien kunniaksi sekalaisen suomalais-saksalaisen joukon voimin syömään espanjalaiseen Las Torres ravintolaan. Ravintola oli hieman kalliimpi, mutta ruoka oli hyvää ja koko kymmenen hengen seurueemme sai pääruokansa samaan aikaan, mikä on melko harvinaista täällä Venäjällä. Parasta illallisessa hyvän seuran ja ruoan lisäksi oli ehdottomasti se, että olin kyennyt edellisenä päivänä tekemään kyseisen pöytävarauksen puhelimitse ja jopa venäjäksi!

Meillä ei ollut keskiviikkona 4.11. luentoja, koska Venäjällä vietettiin kansallisen yhtenäisyyden päivää. Neuvostoliiton aikana kyseistä päivää juhlittiin 7.11, mutta tosin lokakuun vallankumouksen kunniaksi. Neuvostoliiton kaaduttua päivää ei enää juhlittu, johtuen venäläisten haluttomuudesta luopua ylimääräisistä vapaapäivistä, juhlapäivää siirrettiin muutamalla päivällä eteenpäin ja sen nimi muutettiin. Kätevää eikö totta! Tämän vapaan ansiosta pääsimme siis tekemään päivän retken Viipuriin. Vihdoinkin ensimmäinen kunnon retkemme Pietarin ulkopuolelle!

Matka Pietarista Viipuriin oli kieltämättä hidas, koska valitsimme kulkuneuvoksemme paikallisjunan. 130 kilometrin matka kesti noin 2 h 45 minuuttia, eikä sitä edes auttanut vaunun kylmyys, junan mateleva vauhti ja kivikovat penkit. No huumorilla tästäkin selvittiin ja toisaalta junalippu oli naurettavan halpa ainoastaan 98 ruplaa (2,5 €).



Olin erittäin innokas vierailemaan Viipurissa, koska se on isoäitini synnyinkaupunki. Perille päästyämme kaupunki näytti erittäin pieneltä ja hiljaiselta Pietariin verrattuna. Ensimmäinen ajatukseni oli, että missä kaikki ihmiset ovat. Tämä taitaa kertoa jo, jotain siitä että olen ehkä jo tottunut jollaintasolla tuohon ihmispaljouteen. Viipurin hyväksi puoleksi on ehdottomasti laskettava hiljaisuus, josta täällä suurkaupungin keskustassa ei ole mahdollista nauttia. Viipurissa kiertelimme ympäri kaupunkia, bongasimme niin pyöreän tornin kuin kauppahallinkin. Valitettavasti Viipurin linna oli restauroitavana, joten sisälle pääsyn sijaan tyydyimme kiertelemään linnan pihalla.









Kiertelyn ja kävelyn jälkeen päädyimme lämmittelemään ja ruokailemaan paikallisessa ravintolassa. Viipurissa saimme palautuksen takaisin normaaliin venäläiseen palvelukulttuuriin, joka ei aivan vastannut Pietarissa tottumaamme tasoon. Tarjoilija oli tympeä, palvelu hidasta ja ruoka, noh kohtalaista. Kaiken lisäksi sähköt katkesivat kahdesti ruokailumme aikana, onneksi kuitenkin palautuivat molemmilla kerroilla. Paras esimerkki kuitenkin paikallisten palvelualttiudesta oli, kun poikkesimme pois lähtiessä kauppaan ostamaan vettä paluu matkalle. Jouduin kysymään neljältä eri myyjältä vesipulloa ennen kuin sain sen vihdoin ostettua. Pois lähtiessä huomasimme, että Karina oli katsonut juna-aikatauluja väärin ja jouduimme odottelemaan asemalla yhden ylimääräisen tunnin. Kaiken kuitenkin kruunasi se, että odotetun pikajunan sijaan jouduimme matkustamaan takaisin paikallisjunalla. Koko reissun aikana istuimme siis noin 5,5 tuntia junassa ja paikan päällä ehdimme olla alle 4 tuntia. Paluu matkan parasta antia oli, että pääsimme puhumaan (tai ainakin yrittämään puhua) venäjää Karinan ja hänen ystävänsä kanssa. Matkasta selvisimme pääasiassa huumorin turvin, enkä välttämättä suosittele Viipurissa käyntiä ainakaan marraskuussa. Keväällä olisi mielenkiintoista käydä siellä uudelleen, jolloin uskon koko kaupungin olevan hieman eläväisempi.

Torstaina rakas ainejärjestöni saapui kaupunkiin. Bussilastillinen Enklaavilaisia päätti vuoden tauon jälkeen valloittaa taas Pietarin. Enklaavilaiset majoittuivat Moskova-hotellissa, jonne menin heitä tervehtimään. Samalla reissulla pääsin kätevästi käymään myös Prismassa. Suomalaisuutta siis kerrakseen! Illalla menimme viettämään iltaa muutama Enklaavilaisen kanssa ja perjantaina yllätys yllätys söimme dve palotskissa, pitihän suomalaisten päästä maistamaan maukasta sushia!

Lauantaina oli luvassa shoppailupäivä. Päätimme katsastaa keltaisenlinjan päässä olevan Mega-ostoskeskuksen. Metromatka sujui aivan ongelmitta, mutta perille päästyämme arvoimme sitten, että mistä kuljetukset ostoskeskukseen mahtaisivat lähteä. Yleensä keltaiset IKEA-bussit on erittäin helppo bongata. Jäimme sitten odottelemaan eräiden bussitolppien luokse, jossa seuranamme oli noin 300 muutakin ihmistä odottelemassa busseja. Seisoskeltuamme jonkin aikaa meitä alkoi hieman epäilyttää, että olimmeko oikeassa paikassa, toisaalta minnekäs muuallekaan näin isomäärä ihmisiä olisi menossa kuin ostoskeskukseen. Järkeilimme, että jostain syystä IKEA-busseja ei ole ilmaantunut hetkiseen, jonka vuoksi busseja oli odottamassa niin järjetön määrä ihmisiä. Jossain vaiheessa tajusin, että myös jotkin marsrutkat (mini-bussi) ajavat Megaan. Seuraavan marsrutkan pysähtyessä päätimme rynnätä siihen. Auton pysähtyessä valtava ihmismassa alkoi painautua kohti autoa. Aivan kuin nämä ihmiset eivät olisi nähneet autoa koskaan aiemmin. Tämä tilanne olisi ehdottomasti pitänyt saada nauhalle. Ensimmäistä kertaa Pietarissa ollessani jouduin todella taistelemaan tieni sisälle, enkä vieläkään oikein kykene ymmärtämään miten onnistuimme siinä. En koskaan aiemmin ole joutunut suomessa taistelemaan bussiin sisälle pääsystä. Tunkemisen jaloa taito on siis syytä oppia – jyrää tai tule jyrätyksi mentaliteetti pitää vahvasti paikkansa täällä. Kaiken tunkemisen odottelun ja jonottelun ansiosta pääsimme ostoskeskukseen ja sain hankittuani itselleni vihdoin kunnolliset talvikengät. Niillä on hyvä lähteä tallustamaan pitkin Pietarin loskaisia katuja.